Tiivistelmä PI:n 100-vuotishistoriikista, kirjoittanut Anitra Komulainen (pl. väliotsikot)
Paperimaailman valloittajat - Suomen Paperi-insinöörien Yhdistys 1914–2014
Toverihenkinen ammattikerho perustettiin koulutuksen, työolosuhteiden ja osaamisen kehittämiseksi
Suomen Paperi-insinöörien Yhdistys – Finska Pappersingeniörersförening (PI, aiemmin SPY) perustettiin 12.4.1914 Pörssitalolla Helsingissä. Yhdistyksen perustamista vauhdittivat sortovuodet, teknologian nopea kehittyminen, insinöörien innostunut suhtautuminen omaan ammattiinsa sekä toive alan koulutuksen ja työolosuhteiden parantamisesta. Yhdistyksen perustajakaksikko, Ilmari Stenbäck ja Aleksander Lampén, halusivat perustaa ensisijaisesti toverihenkisen ammattikerhon, johon kaikki alasta kiinnostuneet insinöörit voisivat liittyä. Ensimmäisenä toimintavuotena 51 insinööriä liittyi yhdistykseen.
Sodat hidastivat yhdistyksen kehittymistä - mutta vain hetkeksi
Ensimmäinen maailmansota ja siihen osittain kietoutunut vuoden 1918 sota aiheuttivat monenlaisia hankaluuksia nuorelle yhdistykselle. Toiminta saattoi käynnistyä toden teolla vasta maailmanpalon sammuttua. Jopa 10 prosenttia yhdistyksen jäsenistä menetti sodassa henkensä. Osittain vuoden 1918 traagisten tapahtumien seurauksena PI luopui työväen aseman parantamista koskeneista suunnitelmistaan ja solmi entistä tiiviimmät suhteet tehtaiden patruunaportaan edustajien kanssa.
Ensimmäisten vuosikymmenten merkittävimpiä toimia olivat oman lehden perustaminen, ensimmäisen oppikirjan toimittaminen, patenttiseurantaan osallistuminen ja Keskuslaboratorion tutkimustyön tukeminen.
Vuonna 1917 PI perusti oman lehden, Finsk Papperstidningin – Suomen Paperilehden, josta useiden nimimuutosten myötä tuli vuonna 2011 Paperi ja Puu – Creating Bioeconomy. Lehteä varten perustetun osakeyhtiön puitteissa yhdistys aloitti myös patenttiseurannan 1930-luvun lopulla. Seurannan avulla kaksinkertaisen patentoimisen vaara pieneni ja suomalaiset metsäteollisuusyritykset saivat entistä nopeammin tietoa alan uusimmista keksinnöistä.
Ensimmäinen PI:n toimittama oppikirja Paperimassan Valmistuksen Käsikirja ilmestyi vuonna 1933. Se oli tarkoitettu ensisijaisesti työnjohtajille ja mestareille. Myös ensimmäinen C. J. Janssonin palkinto myönnettiin kirjan tekijöille, jotka olivat uurastaneet käsikirjoituksen parissa lähes kymmenen vuoden ajan.
PI vaikutti osaltaan Keskuslaboratorion puunjalostusosaston perustamiseen ja osallistui ensimmäisten tutkimusstandardien ja laadunseurantaohjelmien laatimiseen. Laboratoriosta ja laaduntarkkailusta tuli tärkeitä Suomen itsenäistyttyä ja metsäteollisuuden vientisuunnan kääntyessä länteen.
Yhdistys ryhtyi solmimaan suhteita jo 1920-luvulla myös ulkomaisiin sisarjärjestöihinsä suomalaisten insinöörien tietotaidon kohottamiseksi. Ensimmäiseksi PI:n kansainväliseksi kumppaniksi valikoitui saksalainen paperi-insinööriyhdistys. Ennen talvisodan puhkeamista yhdistys solmi suhteet myös Viron, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen paperi-insinööriyhdistysten kanssa.
Ehdottomasti tärkeimmiksi yhteistyökumppaneiksi kohosivat sotien välisenä aikana muut pohjoismaiset paperi-insinööriyhdistykset. PI perusti niiden kanssa mm. Pysyvän Komitean (PK) ja aloitti pohjoismaisten paperi-insinöörikongressien järjestämisen.
Talvi- ja jatkosota eivät osoittautuneet PI:lle yhtä kohtalokkaiksi kuin vuoden 1918 sota. Vain muutamat sen jäsenistä saivat surmansa sota-aikana, sillä monet muut jäsenet palvelivat maataan ensisijaisesti erilaisissa hallinto- ja erikoistehtävissä.
Sota-aika näkyi kuitenkin monella tavoin yhdistyksen toiminnassa. Paperi-insinöörit pohtivat etenkin puun erilaisia käyttömahdollisuuksia. Säännöstelytalouden vallitessa puusta tuli ennennäkemättömän tärkeä raaka-aine ja siitä valmistettiin mm. pimennysverhoja, ruumispusseja, rehuselluloosaa ja voiteluaineita. Sota-aikana myös muut pohjoismaiset sisaryhdistykset tarjoutuivat auttamaan suomalaisia kollegoitaan tarjoamalla turvapaikan näiden lapsille ja vaimoille. Ennen talvisodan päättymistä noin 60 suomalaisten paperi-insinöörien lähiomaista matkusti turvaan muihin Pohjoismaihin. Sodan päätyttyä PI tarjosi vuorostaan humanitaarista apuaan ja otti itselleen kolme sotakummilasta, joiden elämää se tuki yli kymmenen vuoden ajan.
Sotien jälkeen PI ryhtyi solmimaan entistä tiiviimpiä suhteita muihin insinööriryhmiin. Etenkin pula-aika ja rationalisointiaatteen voimistuminen kannustivat insinöörejä verkostoitumaan. Uusiksi yhteistyökumppaneiksi tulivat mm. kirjanpainajat, Suomen Metsäyhdistys ja metalliteollisuuden palveluksessa työskentelevät insinöörit. Metsäklusterin muodostuminen vauhdittui.
Myös teknologia kehittyi entistä nopeammin ja metsäteollisuuden palveluksessa työskennelleiden insinöörien työtehtävät erilaistuivat sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Yhdistyksen sääntöjä jouduttiin muuttamaan moneen kertaan, ennen kuin kaikki alalla työskennelleet insinöörit voitiin hyväksyä sen jäseniksi.
Koulutukseen vaikuttaminen ratkaisuksi insinöripulaan
1950-luvun lopulla yhdistys kiinnostui paperi-insinöörien koulutuksesta entistä voimakkaammin. Syinä olivat puunjalostusosastoille hakeneiden abiturienttien tason laskeminen ja koko maata vaivannut insinööripula. Jo aiemmin PI oli mm. laatinut opiskelijoille harjoitteluohjeet ja -kirjan, toimittanut kolme oppikirjaa sekä myöntänyt stipendejä ulkomailla työskentelemistä ja opiskelemista varten.
1950-ja 1960-lukujen vaihteessa nämä keinot eivät kuitenkaan enää riittäneet. PI:n aloitteesta perustettiin nk. Honkajuuren komitea, jonka tehtäväksi tuli oppilastason parantaminen ja maata vaivanneen insinööripulan helpottaminen. Komitean esittämien ajatusten innoittamana yhdistys julkaisi ensimmäiset abiturienteille suunnatut esitteet ja pyysi Helsingin yliopiston sosiologian laitosta tekemään kaksi tutkimusta alan opetuksesta ja ammatinvalinnasta. Muita käyttöön otettuja keinoja olivat ansiomahdollisuuksien järjestäminen opiskeluaikana, opiskeluaikaiset stipendit ja lainantakaukset sekä alan imagon parantaminen. Osittain yhdistyksen toimenpiteiden ansiosta alalla hakeneiden taso nousi ja maata vaivannut insinööripula helpottui.
Toisen maailmansodan jälkeen valtiollisella tasolla tapahtunut eurooppalainen integraatio kiihtyi ja paperi-insinööritkin perustivat oman eurooppalaisen järjestönsä, ETAPPI:n. Aluksi suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset paperi-insinöörit eivät kiinnostuneet uudesta järjestöstä, sillä he katsoivat pohjoismaisen yhteistyön riittävän heille. Olihan heidän maittensa paperiteknologinen taso aivan toisella tasolla kuin Euroopassa. Pohjoismaalaiset paperi-insinöörit myös pelkäsivät E-TAPPI: ssa vahvasti vaikuttaneen amerikkalaisen paperi-insinööriyhdistyksen, TAPPI:n, vaikutusvallan kasvavan liian suureksi.
Pohjoismaiset yhdistykset eivät olleet epäilyjensä kanssa yksin. Saksalaisten paperi-insinöörien johdolla Eurooppaan perustettiin toinen kilpaileva järjestö EUCEPA vuonna 1956, ja siihen liittyivät myös pohjoismaiset paperi-insinööriyhdistykset. Lopulta vuonna 1966 E-TAPPI sulautui EUCEPA:n, ja eurooppalaisesta yhteistyöstä tuli vuosikymmeniksi tärkeä foorumi myös suomalaisille paperi-insinööreille. PI järjesti Suomessa joukon EUCEPA-konferensseja j a symposiumeja. Lisäksi sen jäsenet osallistuivat sadoittain muissa maissa järjestettyihin eurooppalaisiin kokouksiin.
PI solmi tiiviit suhteet amerikkalaisen ja kanadalaisen sisaryhdistyksensä kanssa 1950- ja 1960-luvuilla, vaikka se suhtautuikin kielteisesti E-TAPPI:iin. Suomalaiset paperi-insinöörit vierailivat useasti uudella mantereella, ja vastavuoroisesti kanadalaisia ja amerikkalaisia paperi-insinöörejä saapui monena vuotena suomalaisten kollegoittensa vieraiksi.
PI tuki monin tavoin tutkimuksen ja tuotekehityksen (t&k) leviämistä Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla. Jatko-opiskelun tukemiseksi yhdistys perusti Post-graduate stipendin, jonka turvin lähes neljäkymmentä suomalaista paperi-insinööriä ehti opiskella Appletonin Institute of Paper Chemistryssa vuosien 1963–2001 aikana. Yhdistys perusti myös kaksi muuta stipendirahastoa insinöörien osaamistason kohottamiseksi 1970-luvulla ja järjesti jäsenkuntansa keskuudessa paitakeräyksen. Insinöörien vanhoista paidoista valmistettiin hienoa lumppupaperia, ja näin saadut varat lahjoitettiin Keskuslaboratoriolle koepaperikoneen hankkimista varten.
Kenties näkyvimmin yhdistys tuki insinöörien osaamistason kohottamista aloittamalla paperi-insinööreille suunnatun täydennyskoulutustoiminnan. Vuonna 1963 perustettiin Insinöörijärjestöjen koulutuskeskus (INSKO), ja välittömästi myös PI ryhtyi järjestämään sen puitteissa koulutuspäiviä alan insinööreille. Yhdistyksen osallistuminen täydennyskoulutustoimintaan pysyi satunnaisena aina 1960-luvun lopulle saakka. Tuolloin alan teknologia kehittyi ennennäkemättömällä vauhdilla, ja paperi-insinöörien täydennyskoulutustarve oli kasvanut lähes kestämättömäksi. PI aloitti entistä kiinteämmän yhteistyön INSKO:n kanssa ja palkkasi yhdessä Keskuslaboratorion kanssa yhteisen koulutussihteerin organisoimaan täydennyskoulutusta. Lopulta vuonna 1974 yhdistys perusti kemiallisen puunjalostusteollisuuden asiantuntijatoimikunnan alan täydennyskoulutuksen tukemiseksi. PI:n organisoimille kursseille osallistui sadoittain insinöörejä. 1980-luvulla myös australialainen sisaryhdistys ryhtyi järjestämään maansa paperi-insinööreille täydennyskoulutuskursseja suomalaisen sisarjärjestönsä tarjoamien esikuvien mukaisesti.
Yhdistys kansainvälistyi ajan hengessä
Koko suomalainen metsäklusteri kansainvälistyi 1980-luvulta alkaen. Monet eri tekijät veivät suomalaisia yrityksiä maailmalle, kuten halvemmat raaka-aineet, pääoma ja rahamarkkinoiden vapautuminen, suuruuden ekonomiaa korostanut maailmanlaajuinen trendi, vanhojen yhteistyömuotojen katoaminen, mutta myös usko suomalaisten insinöörien vahvaan osaamiseen. Myös PI kansainvälistyi yhdessä suomalaisen metsäteollisuuden kanssa. Yhdistyksen suhteiden solmimista ulkomaisiin sisarjärjestöihin sääteli edelleenkin niiden paperiteknologinen taso. Pohjoismainen ja eurooppalainen yhteistyö väistyi taka-alalle ja uusiksi kumppaneiksi kohosivat nousevien maiden paperi-insinööriyhdistykset. Etenkin brasilialaisista, kiinalaisista ja venäläisistä paperi insinööreistä tuli tärkeitä PI:lle.
Yhdistys solmi uusien yhteistyökumppaneidensa kanssa joukon sopimuksia konkreettisen yhteistyön käynnistämiseksi. Kaikkien niiden perusperiaatteena oli mahdollistaa PI:n osallistuminen muodossa tai toisessa kohdemaan messuille ja konferensseihin. Näin yhdistyksen kansainvälinen anti ja näkyvyys lisääntyivät.
Lisäksi yhdistys ryhtyi toimimaan kotimaassaan yhä useampien kansainvälisten kiertävien konferenssien isäntänä. Ensimmäistä kertaa se toimi globaalin kokouksen, International Mechanical Pulping Conferencen, järjestäjänä vuonna 1977.
Yhdistyksen tietä maailmalle raivasivat erityisesti sen toimittama ensimmäinen englanninkielinen kirjasarja, suomalaisten paperi-insinöörien tietotaito ja maine hyvänä kansainvälisten näyttelyiden ja konferenssien järjestäjänä. Ensimmäinen englanninkielinen kirjasarja valmistui kokonaisuudessaan vuonna 2000 ja sen päivitetty painos vuonna 2011.
PI järjesti ensimmäiset alan messut vuonna 1969. Seuraavalla vuosikymmenellä PI ryhtyi organisoimaan niitä vuorovuosittain ruotsalaisen sisaryhdistyksensä kanssa. 1980-luvun lopulta alkaen yhdistys ryhtyi järjestämään puolestaan PulPaper-messuja, joista kehittyi jo 1990-luvulla alan merkittävin kansainvälinen konferenssi- ja messutapahtuma.
Nokia-buumin lääkkeeksi nuoret yhdistyksen toiminnan fokukseen
Uusi aika näkyi myös yhdistyksen sisällä. 1980-luvun alussa PI:n kokouksia vaivasi osanottajakato ja sen jäsenkunta ikääntyi huolestuttavan nopeasti. Jäsenkriisistä selvittiin erilaisten toimenpiteiden ansiosta, joista merkittävin oli alan opiskelijoiden hyväksyminen yhdistyksen jäseniksi vuoden 1988 alusta alkaen. Yhdistys ei ainoastaan hyväksynyt heitä jäsenikseen, vaan otti heidät huomioon toiminnassaan entistä näkyvämmin. Nuoriin panostamisen taustalla vaikutti suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos. Yhä useampi insinööriksi haluava nuori halusi opiskella sähkö- tai informaatiotekniikkaa, ei puunjalostustekniikkaa, kun Nokia kasvoi suurimmaksi suomalaiseksi yritykseksi.
PI hyväksyi mm. opiskelijajäsenten edustajan mukaan hallitukseensa vuodesta 1991 alkaen. Lisäksi yhdistys perusti heille oman jaostonsa, Nuorten Forumin, vuonna 2000 sekä tehosti lukiolaiskampanjoitaan. Opiskelijoista huolehdittiin myös eri korkeakoulupaikkakunnilla vuosittain järjestettävien FBI (Forest Based Industry) -päivien ja mentoroinnin avulla.
Ennen kaikkea vuoden 2000 stipendirahastouudistuksen jälkeen nuorille myönnettyjen avustusten määrä kohosi aiempaa suuremmaksi. Parhaimpina vuosina PI jakoi stipendejä keskimäärin 100 000 euron edestä. Lisävarojen turvin yhdistys myös kykeni palkkaamaan toimistoonsa nuoria insinöörejä. Aiemmin sen toimistossa oli työskennellyt ainoastaan toimitusjohtaja ja hänen sihteerinsä. Näin myös PI:n hoitamien työtehtävien määrä lisääntyi.
Suomalaisten metsäteollisuusyritysten tuotannon yhä vahvempi siirtyminen ulkomaille huolestutti alan yhdistystä 2000-luvulla. Vuosikymmenen lopulla uusiksi valonnäyttäjiksi kohosivat biotuotetekniikka ja yrittäjyys. PI vaikutti Teknillisen korkeakoulun puunjalostuslinjan muuttumiseen biotuotetekniikan linjaksi. Muutoksen myötä Teknilliseen korkeakouluun ensisijaisesti hakeneiden määrä nousi välittömästi. Lisäksi yhdistys perusti Tulevaisuus Forumin pohtimaan alan tulevaisuudennäkymiä, ja yhdeksi sen tärkeimmäksi tehtäväksi muodostui nuorten innostaminen yrittäjiksi. Vuonna 2011 PI jakoi ensimmäiset stipendit alan nuorille lupaaville yrittäjille.
Nuoriin ja alan tulevaisuuteen panostaminen tuottivat tulosta. 2010-luvulla yhdistyksen noin 2700 jäsenestä oli työikäisiä 2/3 ja eläkeläisiä 1/3. PI onnistui myös toisessa tehtävässään, paperi-insinöörien yhteistyökulttuurin säilyttämisessä. 2000-luvulla vanhat yhteistyöfoorumit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, mutta Paperi-insinöörit ry säilyi. Yhdistys jopa tehosti insinöörien välistä vuorovaikutusta mm. sosiaalisen median, paikallistoiminnan ja golf-otteluiden avulla.